Aloitetaanpa ongelman käsittely kaukaa taustoista: nykypäivänä työelämä on haastavaa. Monesta työstä on otettu "löysät pois" ja aika kuluu tarpeellisten töiden suorittamiseen ilman, että aikaa jää haaveiluun tai edes kehittämiseen. Lapsiperheen vanhempien paukut on käytetty työpäivän aikana ja kaikille ei jää tarmoa enää lasten kasvun tukemiseen, puhumattakaan vapaaehtoistyöstä yhteiskunnassa. Tämä ei tietenkään koske kaikkia vaan osa taas valitsee panostaa työhönsä vähemmän juurikin paremman tasapainon saavuttamiseksi elämän suuressa mittakaavassa.
Näistä työelämän haasteista seuraa kuitenkin kuntatasolla se, että kuntapolitiikkaan ovat kiinnostuneita lähtemään lähinnä ammatikseen politiikkaa tekevät henkilöt. Silloin heidän kokemusperäinen tietonsa esim. lapsiperheiden ja koulujen arjesta on väistämättä hieman vähäisempi kuin sellaisten aikuisten, jotka polkevat oravanpyörässä ja joihin itsekin lukeudun. Esimerkkinä voin kertoa hyvin henkilökohtaisen kokemuksen siitä, kun lapseni perhepäivähoitaja päätti kesken kevätlukukauden lähteä opiskelemaan ja lopettaa työt. Lapsilleni oli saatava jostakin päivähoitopaikka ja muistan tuskani, kun anelin kiireellistä hoitopaikkaa lähimmän päiväkodin ovella vain kuullakseni, että sellaiseen ei kyllä ole mitään mahdollisuutta. Jos taas päivähoidon tilanteesta kysyy kuntapolitiikan aktiiveilta, he kertovat, että mitään ongelmaa päivähoitopaikkojen riittävyydessä ei ole vaan keskimäärin jokaiselle lapselle järjestyy hoitopaikka jostakin yksiköstä jollakin aikavälillä. Vaikka kannatankin resurssitehokkuutta, yksilötasolla se ei ole se paras tapa kohdentaa kuntapalveluita etenkin jos kyseessä ovat haavoittuvassa asemassa olevat lapset.
Tampereella on lähimenneisyydessä tehty myös isoja rakennusprojekteja. On kaivettu rantatunnelia ja rakennettu raitiotie sekä upea uusi areena konsertteja ja urheilutapahtumia varten, onpa saatu myös jalkapallostadion. Olen kehityksen puolella ja koska emme voi palata menneisyyteen, meidän on uskallettava katsoa tulevaisuuteen, mutta ainoa tae hyvälle tulevaisuudelle ei ole rakentaminen. Nyt alkavalla valtuustokaudella tehdään päätöksiä moneen kouluun liittyen: korjataanko sisäilmaongelmaisia rakennuksia, miten niitä korjataan, kuka saa urakat korjaustyöstä, miten sitä valvotaan, mitä priorisoidaan uusien tilojen suunnittelussa. Jos asia kiinnostaa enemmän tämän artikkelin lukijaa, voin suositella esim. seuraavia julkaisuja lisäperehtymiseen:
https://www.opettaja.fi/ajassa/tutkittu-juttu-avoimet-oppimisymparistot-eivat-ole-vain-tilakysymys/
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/koulutus-ja-oppiminen/perusopetuksessa-tarvitaan-moninaisia-oppimisymparistoja
Avoimet oppimisympäristöt tarkoittavat siis käytännössä sitä, että oppilaat opiskelevat luokassa, josta voidaan poistaa seinä ja siten yhdistää se toisen luokkatilan kanssa isommaksi tilaksi. Tätä on kritisoitu meluisaksi ja rauhattomaksi ratkaisuksi, mutta itse ajattelen, että oppimishetken meluisuus ja rauhattomuus ei poistu pelkästään tiloja rakentamalla. Siihen tarvitaan ammattitaitoisia ja työssään viihtyviä opettajia, oppimisen tuen toteutumista käytännön arjessa sekä sitä tarvitseville oppilaille riittävää apua esim. koulunkäynninohjaajien muodossa. Olen siis sitä mieltä, että vaikka terveellinen hengitysilma koulussa onkin tärkeää, kouluja kehitettäessä ei voida keskittyä pelkästään rakennusprojekteihin vaan on taattava riittävä resursointi kasvavaa ihmistä lähellä oleviin turvallisiin aikuisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti